Yksivuotias

Nyt se on vaan niin että meidän pienestä vauvelista on kasvanut taapero! 

Tähän aikaan viimevuonna pohdin kuumeisesti, olisiko aivan nössöä lähteä jo sairaalaan, kun supistukset tuntuvat vasta menkkakivuilta ja mies raivosi vieressä että "turhaa tulin töistä kotiin, vielä saan mennä loppupäiväks takas..!"

Näihin aikoihin viime vuonna mä selasin sisustusblogia ja näytin miehelle mistä huonekaluista pidän ja pomppasin aina salamana ylös supistuksen tullessa. Ei muuten tullut edes mieleen kellottaa supistuksia, vaikka olin ladannut puhelimeen sitä varten oikein ohjelman. Autossa matkalla vasta tajusin, että täytyyhän mun nyt jotain kertoa sairaalan hoitohenkilökunnalle, että ne osaa arvioida missä mennään. Ehdin katsoa radion kellosta kaksi 6min välein tulevaa supistusta ennen kuin oltiin perillä. 

Muistan olleeni koko synnytyksen rauhallisin mielin, luotin siihen, että kaikki menee niinkuin pitää. Ainoat pienet paniikin hetket tuli silloin, kun pää syntyi, enkä uskaltanut ponnistaa, koska tunsin repivää kipua (niihin kohtiin tulikin pari tikkiä). Muuten kaikki meni hienosti, kympin poika sieltä syntyi. Näin jälkeenpäin muistellessa naurattaa, kun hänet nostettiin rinnalle, en osannut tehdä mitään vaikka poika huusi täyttä kurkkua. Kätilö joutui rauhoittelemaan poikaa, kun huomasi että makaan enkä ymmärrä tehdä mitään :D Olin vaan niin huojentunut ja puulla päähän lyöty kun sain vihdoinkin nähdä oman pienokaisen <3

Mulla oli pitkä lista asioista, joita suunnittelin; näin meillä toimitaan. Kumma kyllä, mikään ei ole mennyt niinkuin on ennalta suunniteltu :D En imettänyt puolivuotiaaksi, en vieroittanut tutista. Ei alusta asti nukutettu suoraan sänkyyn, vaan kannettiin joka ilta sylissä. En käyttänyt kestovaippoja heti laitokselta päästyäni, enkä oikeastaan koko vuoden aikana muutamaa satunnaiskokeilua lukuunottamatta (nyt ollaan tultu siihen tulokseen että turha niitä on yrittää väkisin pojalle tunkea kun jo ihan normivaipan vaihtaminenkin saa aikaan hirveän raivokohtauksen meidän pojalla). 

Meillä on nähty viimeaikoina niiin suurta omaa tahtoa, että en povaa kovin helppoa lähitulevaisuutta. Ruokailuiden kanssa on mennyt vaihtelevasti: lähes koko kesänä poika ei ole syönyt kunnolla, ja oli tässä melkein parin viikon nälkälakkokin, kun ei kelvannut edes 4kk-piltit, ei maito, ei mikään. Sen hirvityksen jälkeen on itseasiassa mennyt paremmin! Nykyään saattaa upota jopa 8kk-lihasose ja 2dl maitoa samalla aterialla! Täytyy yrittää pikku hiljaa totutella niihin karkeampiin ruokiin, mutta hampominen on saanut meillä aivan uusia ulottuvuuksia kun herra vääntää samaan aikaan viittä poski-/kulmahammasta samaan aikaan... Sillon ei paljon ruokaa mene eikä mikään huvita. 

Ottipa tuo kaksi ensiaskeltakin kaksi päivää sitten! Vielä ei onneksi juosta eteenpäin, ja kyykistymistä ilman tukea harjoitellaan kovasti. 

Huomenna neuvolassa saadaan kuulla taas painoa ja pituutta. 

Vauvakuume on kova, ja on jotenkin vaikea uskoa, että siitä on jo vuosi kun me saatiin lapsi. Ja toisaalta kaikkiin rutiineihin on jo niin tottunut, että voisin kuvitella että meillä on ollut lapsi jo paljon pidempään. 

Jos meille vielä perheenlisäystä suodaan, haluaisin tehdä asiat erilailla. En nyt tarkoita että mikään täydellinen mutsi pitäis olla, vaan että olosuhteiden pakosta ollaan jouduttu tekemään asiat ihan erilailla kuin aluksi kuviteltiin. 

Tätä kirjoittaessani poika tulee lähelle, kuiskaa ihan pienellä äänellä: "Äiti? Tutti." no, minähän haen tutin ja mietin sitä vieroittamista sitten kun aika on sopiva (eli kun hampominen vähän rauhoittuu).