Myös äidinkin kuulumisia

Tällä kertaa ajattelin kertoa, mitä minulle nykyään kuuluu.
Ensimmäiset viikot vauvan kanssa ovat olleet kaikista väsyttävimmät. Itkua on ollut niin paljon, että vasta nyt olen alkanut nauttia vauvasta edes vähän. Tämä on ollut todella hämmentävää, kun vaikka kuinka haluaisi välittää enemmän omasta vauvastaan, jokapäiväinen itku (jolle ei osaa tehdä mitään) ottaa niin paljon voimille, että päivät on pelkästään suorittamista, ei nauttimista. Nyt olemme jättäneet d-tipat pois, ja koitetaan hoidella masukipuja uusilla keinoilla, ja jotain pientä tulosta ollaan huomattu.

Synnytyksestä jäi siis hyvät muistot, omalla kohdallani kipu ei ollut ylivoimaista ja kaikki meni "niinkuin Strömsössä". Maito nousi viimeisenä päivänä sairaalassa kunnolla, ja jouduin pumppaamaan maitoa parikin kertaa päivässä. Sen jälkeen maitoa on tullut jopa liian vähän herran tarpeisiin. Jälkivuoto oli kohtuullista ja loppui siinä kolme-neljä viikkoa synnytyksestä.
Painoa tuli raskausaikana yhteensä n. 5 kiloa ja painoin synnärille lähtiessä 62kg. Kaikki kilot jäivät sairaalaan, ja viikko synnytyksestä painoin 56kg. Se on jopa vähemmän kuin ennen raskautta, wow :D Mitään ennen ja jälkeen-mahakuvia en ole ottanut, enkä varmaan otakaan, mutta mainittakoot, että maha on saman näköinen pieni pömppö kuin ennen raskautta. Ainoastaan raskausarvet (joita sitten tulikin viimeisillä viikoilla vanhan leikkausarven ympärille monta) kertovat, että olen joskus ollut raskaana. Omat vaatteet mahtuivat päälle ensimmäisen viikon jälkeen. Kaikki tutut äidit painottavat sitä, kuinka imettävä ei saa laihduttaa, mutta en kyllä ymmärrä, miksi kukaan mut tunteva kuvittelee, että mä edes jaksaisin laihduttaa? :D Jopa oma äitini jaksaa muistuttaa asiasta, vaikka hän varmasti tietää, etten ole ikinä jaksanut edes aloittaa laihduttamista, ja olen oikein tyytyväinen kroppaani sellaisena kuin se on. Kuvittelin melkein loppusuoralle asti, että masu pyöristyy ja kasvaa vielä, enkä oikein enää pitänyt raskausvatsastani. Halusin oman pömppömahani takaisin. Ehkä tähän vaikutti kesä, kun kaikilla oli vähän vaatteita ja paljasta pintaa näkyi paljon joten aloin kaipaamaan omaa kroppaa.
Synnytyshän käynnistyi menkkamaisilla supistuksilla. Samanlaisia jomotuksia on nyt tullut taas muutaman kerran, ja olen jo luullut, että menkat alkavat. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, mutta aina kun kipu tulee, muhun iskee jonkinlainen paniikki, että nyt tätä "synnytyskipua" kestää tauotta muutaman päivän. Supistukset kun kesti vain sen puoli minuuttia kerrallaan ja sen jälkeen oli taas normaali olo, niin menkkakivut pelottaa tän takia nyt kamalasti. Kai nää fiilikset tasaantuu tästä sitten kun ne menkat joskus alkaa...

Olen kyllä nyt alkanut kyllästyä meidän neuvolantätiin. Sunnuntaina alkoi kuume ja rintatulehdus. Maanantaiaamuna soitin hänelle, ja kysyin että menenkö lääkäriin. Th:n mielestä kannatti jäädä kotiin seurailemaan tilannetta, mutta soitin kuitenkin lääkärille anopin kehotuksesta. Sain antibioottikuurin ja samana iltana kuume oli jo 39 astetta. Pistää vaan miettimään, että jos en olisi käynyt tarkistuttamassa tilannetta, olisin kyllä todella kipeä tällä hetkellä. Miksi meidän neuvolantäti neuvoi parantelemaan kotona??! Luulisi hänen tietävän vanhempana naishenkilönä miten pahaksi rintatulehdus voi mennä...
Keskiviikkona mentiin sitten neuvolaan, kun pojalla oli neuvolalääkäriaika. Siellä th kysyi, että vieläkö annetaan rela+d-tippoja, joita hän oli määrännyt. Sanoin, että ei anneta yhtään mitään, kun tuntuu, että itkua oli paljon enemmän ja että poika saa korvikkeesta vähän d-vitamiinia. Siihen th sanoi tosi pomottavaan sävyyn että kyllä täytyy antaa d-tippoja, 5 päivässä eikä riitä että antais vaikka joka toinen päivä, koska se 5/pvä on minimi. Kuullosti ihan siltä, että niitä tippoja on annettava vaikka lapsi huutaisi 24/7. Hän sai tuolla tavalla asian ilmaistuaan mut tuntemaan itseni varsin huonoksi äidiksi, mutta minähän sen lapsen kanssa joudun olemaan joka päivä ja kuuntelemaan sitä itkua, niin ehkä näen parhaaksi pitää pientä taukoa niistä. Tässä masuvaiva-ongelmassa otetaan kyllä kaikki neuvot vastaan, mutta kun th sanoi että cuplatonia ei kannata käyttää vielä ja samana päivänä lääkäri määräsi cuplatonia, alkaa vähän menemään hermot, kun tuntuu, että meidän terveydenhoitajalla ei ole ammattitaitoa. Aiemmin olen luottanut hänen neuvoihinsa, mutta nyt tekee mieli kyseenalaistaa kaikki mitä hän sanoo :( Tämän käynnin jälkeen menin sitten kyselemään apteekista mm. relatippoja (ilman d-vitamiinia, 18e), cuplatonia (14e) ja korvakuumemittaria (yli 100e (ok näitä löytyi kyllä netistä selailemalla halvempiakin)). Alkoi niin vituttamaan toi rahanmeno, kun kaikkea pitäis kokeilla, mutta mistään ei ole varmuutta, toimiiko. Otin vaan cuplatonit ja marssin ulos. Kotona muistin, että olisi ollut olemassa joku toinen merkki, mitä pitää antaa muutaman kerran päivässä ilmavaivoihin, kun cuplatonia annetaan ennen joka ateriaa. Siitäkös sitten aloin taas kiehumaan entistä enemmän, kun rahaa meni taas "hukkaan" :D Eilinen oli kyllä niiin huono päivä, ettei mitään rajaa! Kai tää johtuu osaksi myös stressistä, kun täytyy valmistella sunnuntain ristiäisiä, mutta ei saisi valmistella mitään, vaan levätä. Tällaisina huonoina päivinä annan pojan illalla isälleen ja menen kylppäriin pesulle. Pesen kasvot kaikessa rauhassa, laitan ihanaa voidetta naamaan ja sen jälkeen rasvaan koko kropan jollain hyväntuoksuisella voiteella. Se on mun tapani parantaa mielialaa, kun päivä on ollut kamala. Oon myös huomannut, että karkkia ja suklaata uppoo enemmän kuin aiemmin. Mutta sekin tuntuu auttavan huonoon mieleen, joten sallittakoot :D

Nyt menen iskemään kaalinlehdet rintsikoihin ja katselemaan, josko beibi olis jo hereillä.