2kk-neuvola

Maanantaina (kyllä, hyvin uutta tietoa!) oltiin 2kk-neuvolassa. Sieltä tällaisia numeroita ja tietoja:
-Pituus 61cm
-Paino 5,4kg
-D-tipat vaihtui Rela-d -> Jekovit (vielä en ole kokeillut, kun on ollut paljon muutakin miksi itketään, ehkä ens viikolla)
-Cuplaton vaihtui Disflatyliin
-Otettiin rotavirus-rokote
-Korvikkeena Nan H.A. ja epäilty maitoallergiaa -> äidillä maidoton ruokavalio (vaikka en mä kyllä imetä kun kerran pari päivässä, et tuntuu välillä turhalta..)

Jatkuviin rintaraivareihin ei olla löydetty mitään ratkaisua. Epäilen myös refluksitautia, mutta ken tietää... Tänään oli aamulla lääkäriaika, että olisin päässyt keskustelemaan näistä asioista, mutta en muistanut mennä sinne! Väsymys tekee tehtävänsä.. Ajatus ei kulje, ja lauseiden muodostaminen on välillä vähän liian vaikeeta :D

No nyt se poika jo heräs unilta, täytyy mennä ruokkimaan pieni!

Imetyksestä

Meillä on käyty jo kuukauden uuvuttavaa taistelua imetyksen kanssa. Poika ei suostu syömään rinnasta ollenkaan, vaan huutaa ihan hulluna. Jo pelkkä kyljelleen asettaminen imetystyynyn päälle saa hänet huutamaan. Ollaan jouduttu lukemattomia kertoja antamaan koko ateria pullosta, kun ei tästä vaan tule mitään. Aluksi kuvittelin, että ei se mitään, jos imetys ei onnistu ja annetaan pojalle korviketta, vaan on tämä herättänyt niin paljon tunteita pintaan, etten olisi uskonut.
Todettakoon tähän, että ollaan löydetty jonkinlainen rytmi. Meillä mennään nukkumaan joskus 23 aikaan. Yöllä syödään melkein joka kerta puoli neljän-viiden aikaan, ja seuraavan kerran vasta puoli yhdeksän kieppeillä. Päivällä syödään kolmen tunnin välein, jos se auttaisi vatsavaivoihin (yleensä nälkä tulee juuri kolmen tunnin jälkeen, mutta välillä poika saattaa nukkua neljäkin tuntia, jolloin täytyy herätellä syömään). Kerta-annos on jotain 100-125ml.

Ihan aluksi ensimmäisen kiukkuviikon jälkeen soitin neuvolaan, ja pääsin näytille sinne. Saatiin ohjeet, että älä imetä edes yöllä sängyssä kyljellään, vaan ainoastaan istualtaan koska isommat vauvat (sillon ikää 1kk :D) ei välttis pidä kyljellään imettämisestä. Th tarkasti myös miten imetys sujuu. Tietenkään poika ei vetänyt hirveitä raivareita, vaan kaikki sujui hienosti. Kommenttia tuli, että imuote on ok. Sitten näillä eväillä lähdettiin kotio, ja luulin tilanteen parantuneen. Meni muutama päivä, kun samat raivokohtaukset alkoi, eikä mikään auttanut. Lopetettiin d-tipat ja annoin Cuplatonia. Luulen, että d-tippojen lopettaminen auttoi vähän, mutta Cuplatonista ei ole ollut ihan hirveästi apua.

Kun sitä antaa kokonaisia aterioita pullosta, ja pääsee säkällä imettämään kerran päivässä, alkaa se maidontuotantokin ehtyä. Aluksi ajattelin pumpata joka aterian rintapumppuun, kun pullosta herra kuitenkin onnistuu syömään. Kuitenkin tämä on ollut liian työlästä, kun maito pitää lämmittää vesihauteessa (kestää liian kauan) ja pumppua pitäisi steriloida ja koota kolmen tunnin välein, ei musta ole ollut siihen. Olen ajatellut imettämisen lopettamista, mutta en vain millään haluaisi. Tuntuu, että jos vielä sinnittelisin pari kuukautta, niin se riittäisi mulle. Yksin kotona näiden raivarien kanssa vaan on niin helvetin raskasta, enkä saa välillä mitään kontaktia poikaan.
Alkuun ajattelin, että poju ei suostu syömään rinnasta, koska ollaan annettu korviketta ja tuttia "liian helposti". Eräänä iltana kakka ei ollut tullut pojalta varmaan kolmeen päivään, vaikka yleensä tulee joka ilta. Taas yritettiin saada häntä rinnalle, eikä onnistuttu. Sitten tuli kakka, ja poika oli itse päivänsäde. Kokeiltiin saman tien imetystä uudelleen ja se meni niin hienosti! Tajusin, että tämän takana on suurimmaksi osaksi vatsanväänteet, ja olin todella helpottunut. Nykyään on niitä parempia päiviä, kun voin imettää koko päivän ennen yhtään rintaraivaria ja välillä tulee vastaan sellaisia, että on annettu koko päivä korviketta. Nyt vaan täytyy yrittää saada se kakka tulemaan säännöllisesti, ainakin silloin kun se alkaa haittaamaan imetystä. Ollaan kokeiltu kuumaa kylpyä, hierontaa, jalkojen pumppausta ja jopa kuumemittaria. Välillä auttaa, välillä ei. Mitä kikkoja voisi vielä kokeilla?

Pojan ollessa seitsemisen viikkoa vanha, aloimme nähdä ensimmäisiä oikeita hymyjä <3 Nykyään (nyt 8 vkoa) vauva hymyilee puheelle ja laululle, eikä meidän tarvitse houkutella sitä esiin. Kyllä sitä alkaa tuntumaan, että edes välillä on asiat hyvin, kun poika väläyttää ihanaa hymyään. ^_^

Myös äidinkin kuulumisia

Tällä kertaa ajattelin kertoa, mitä minulle nykyään kuuluu.
Ensimmäiset viikot vauvan kanssa ovat olleet kaikista väsyttävimmät. Itkua on ollut niin paljon, että vasta nyt olen alkanut nauttia vauvasta edes vähän. Tämä on ollut todella hämmentävää, kun vaikka kuinka haluaisi välittää enemmän omasta vauvastaan, jokapäiväinen itku (jolle ei osaa tehdä mitään) ottaa niin paljon voimille, että päivät on pelkästään suorittamista, ei nauttimista. Nyt olemme jättäneet d-tipat pois, ja koitetaan hoidella masukipuja uusilla keinoilla, ja jotain pientä tulosta ollaan huomattu.

Synnytyksestä jäi siis hyvät muistot, omalla kohdallani kipu ei ollut ylivoimaista ja kaikki meni "niinkuin Strömsössä". Maito nousi viimeisenä päivänä sairaalassa kunnolla, ja jouduin pumppaamaan maitoa parikin kertaa päivässä. Sen jälkeen maitoa on tullut jopa liian vähän herran tarpeisiin. Jälkivuoto oli kohtuullista ja loppui siinä kolme-neljä viikkoa synnytyksestä.
Painoa tuli raskausaikana yhteensä n. 5 kiloa ja painoin synnärille lähtiessä 62kg. Kaikki kilot jäivät sairaalaan, ja viikko synnytyksestä painoin 56kg. Se on jopa vähemmän kuin ennen raskautta, wow :D Mitään ennen ja jälkeen-mahakuvia en ole ottanut, enkä varmaan otakaan, mutta mainittakoot, että maha on saman näköinen pieni pömppö kuin ennen raskautta. Ainoastaan raskausarvet (joita sitten tulikin viimeisillä viikoilla vanhan leikkausarven ympärille monta) kertovat, että olen joskus ollut raskaana. Omat vaatteet mahtuivat päälle ensimmäisen viikon jälkeen. Kaikki tutut äidit painottavat sitä, kuinka imettävä ei saa laihduttaa, mutta en kyllä ymmärrä, miksi kukaan mut tunteva kuvittelee, että mä edes jaksaisin laihduttaa? :D Jopa oma äitini jaksaa muistuttaa asiasta, vaikka hän varmasti tietää, etten ole ikinä jaksanut edes aloittaa laihduttamista, ja olen oikein tyytyväinen kroppaani sellaisena kuin se on. Kuvittelin melkein loppusuoralle asti, että masu pyöristyy ja kasvaa vielä, enkä oikein enää pitänyt raskausvatsastani. Halusin oman pömppömahani takaisin. Ehkä tähän vaikutti kesä, kun kaikilla oli vähän vaatteita ja paljasta pintaa näkyi paljon joten aloin kaipaamaan omaa kroppaa.
Synnytyshän käynnistyi menkkamaisilla supistuksilla. Samanlaisia jomotuksia on nyt tullut taas muutaman kerran, ja olen jo luullut, että menkat alkavat. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, mutta aina kun kipu tulee, muhun iskee jonkinlainen paniikki, että nyt tätä "synnytyskipua" kestää tauotta muutaman päivän. Supistukset kun kesti vain sen puoli minuuttia kerrallaan ja sen jälkeen oli taas normaali olo, niin menkkakivut pelottaa tän takia nyt kamalasti. Kai nää fiilikset tasaantuu tästä sitten kun ne menkat joskus alkaa...

Olen kyllä nyt alkanut kyllästyä meidän neuvolantätiin. Sunnuntaina alkoi kuume ja rintatulehdus. Maanantaiaamuna soitin hänelle, ja kysyin että menenkö lääkäriin. Th:n mielestä kannatti jäädä kotiin seurailemaan tilannetta, mutta soitin kuitenkin lääkärille anopin kehotuksesta. Sain antibioottikuurin ja samana iltana kuume oli jo 39 astetta. Pistää vaan miettimään, että jos en olisi käynyt tarkistuttamassa tilannetta, olisin kyllä todella kipeä tällä hetkellä. Miksi meidän neuvolantäti neuvoi parantelemaan kotona??! Luulisi hänen tietävän vanhempana naishenkilönä miten pahaksi rintatulehdus voi mennä...
Keskiviikkona mentiin sitten neuvolaan, kun pojalla oli neuvolalääkäriaika. Siellä th kysyi, että vieläkö annetaan rela+d-tippoja, joita hän oli määrännyt. Sanoin, että ei anneta yhtään mitään, kun tuntuu, että itkua oli paljon enemmän ja että poika saa korvikkeesta vähän d-vitamiinia. Siihen th sanoi tosi pomottavaan sävyyn että kyllä täytyy antaa d-tippoja, 5 päivässä eikä riitä että antais vaikka joka toinen päivä, koska se 5/pvä on minimi. Kuullosti ihan siltä, että niitä tippoja on annettava vaikka lapsi huutaisi 24/7. Hän sai tuolla tavalla asian ilmaistuaan mut tuntemaan itseni varsin huonoksi äidiksi, mutta minähän sen lapsen kanssa joudun olemaan joka päivä ja kuuntelemaan sitä itkua, niin ehkä näen parhaaksi pitää pientä taukoa niistä. Tässä masuvaiva-ongelmassa otetaan kyllä kaikki neuvot vastaan, mutta kun th sanoi että cuplatonia ei kannata käyttää vielä ja samana päivänä lääkäri määräsi cuplatonia, alkaa vähän menemään hermot, kun tuntuu, että meidän terveydenhoitajalla ei ole ammattitaitoa. Aiemmin olen luottanut hänen neuvoihinsa, mutta nyt tekee mieli kyseenalaistaa kaikki mitä hän sanoo :( Tämän käynnin jälkeen menin sitten kyselemään apteekista mm. relatippoja (ilman d-vitamiinia, 18e), cuplatonia (14e) ja korvakuumemittaria (yli 100e (ok näitä löytyi kyllä netistä selailemalla halvempiakin)). Alkoi niin vituttamaan toi rahanmeno, kun kaikkea pitäis kokeilla, mutta mistään ei ole varmuutta, toimiiko. Otin vaan cuplatonit ja marssin ulos. Kotona muistin, että olisi ollut olemassa joku toinen merkki, mitä pitää antaa muutaman kerran päivässä ilmavaivoihin, kun cuplatonia annetaan ennen joka ateriaa. Siitäkös sitten aloin taas kiehumaan entistä enemmän, kun rahaa meni taas "hukkaan" :D Eilinen oli kyllä niiin huono päivä, ettei mitään rajaa! Kai tää johtuu osaksi myös stressistä, kun täytyy valmistella sunnuntain ristiäisiä, mutta ei saisi valmistella mitään, vaan levätä. Tällaisina huonoina päivinä annan pojan illalla isälleen ja menen kylppäriin pesulle. Pesen kasvot kaikessa rauhassa, laitan ihanaa voidetta naamaan ja sen jälkeen rasvaan koko kropan jollain hyväntuoksuisella voiteella. Se on mun tapani parantaa mielialaa, kun päivä on ollut kamala. Oon myös huomannut, että karkkia ja suklaata uppoo enemmän kuin aiemmin. Mutta sekin tuntuu auttavan huonoon mieleen, joten sallittakoot :D

Nyt menen iskemään kaalinlehdet rintsikoihin ja katselemaan, josko beibi olis jo hereillä.

Ensimmäiset viikot

Aika menee niin nopeasti! Kohta meidän vauveli on jo kuukauden ikäinen, enkä ole kirjoittanut sanaakaan, miten meidän päivät on mennyt! :O

Sairaalassa ensimmäinen yhteinen yö pojan kanssa ei mennyt hyvin; hän itki melkeinpä tauotta koko yön. Ja jos ei meidän vauva itkenyt, niin huonekaverin (kolmen lapsen äiti) vauva itki. En osannut sanoa, miksi vauva itkee, ja imetin(maitoa on tullut jostain rv 24 asti, joten kyllä sieltä muutama tippa aina tuli)/tilasin lisämaitoa/soitin hoitajaa paikalle koko yön. Oli tosi kiusallinen olo, kun toinen äiti on kokenut, ja varmasti häntä ärsytti, kun meikäläinen ei saanut omaa lastaan millään hiljaiseksi. Hoitajan kanssa kokeiltiin kapalointia, koska mä luulen että poikaa itketti eniten masukivut. En nukkunut koko yönä yhtään. Aamusta pidin poikaa mun vierellä sängyssä, ja saatiin nukuttua tunnin verran pariin otteeseen. Ehkä hänellä oli turvaton olo ja nukahti helpommin äidin viereen (Tämä on välillä auttanut myös kotona, kun tuntuu ylivoimaiselta nukuttaa lasta omaan sänkyyn)? :)
Päivät meidän vauveli nukkui sitten läpeensä, heräsi vain syömään, reilua :D Imetin sairaalassa n. neljän tunnin välein rintakumin kanssa.
Me päästiin kotiin kolmantena päivänä, eli torstaina. Samana päivänä maito nousi oikein kunnolla rintoihin, ja mun piti alkaa pumppaamaan sitä pois sairaalassa. Jatkoin samaa touhua myös kotona. Joka päivä piti aluksi pumpata kaksi kertaa päivässä, että pystyi nukkumaan ja olemaan. Nykyisellään ei ole tarvinnut enää pumpata, vaan antaa lisämaitoa :( Poika on välillä rinnalla jopa kahden tunnin välein, ja syö molemmat tyhjiksi ja vielä päälle n. 50ml korviketta. Välillä ei ole rinnat edes täyttynyt uudestaan, kun pojalla on jo nälkä! Tämä harmittaa hirveästi, kun olen ajatellut, että onneksi imetys on onnistunut tosi hyvin, eikä tarvitse haaskata rahaa korvikkeisiin. Nyt menee n. purkillinen korviketta päivässä.
Noh, ensimmäisinä viikkoina poika valvotti meitä lähinnä mahakipujen takia. Hän huusi selkä kaarella monta tuntia illalla putkeen, ja me vanhemmat olimme aivan neuvottomia. Saimme tähän neuvolassa hyviä neuvoja, mm. hierontaa ja rela-tippoja, joissa on lisättynä d-vitamiini. Tällä viikolla masukivut ei ole enää niinkään pitäneet meitä hereillä, vaan uusi ongelma on se nälkä. Aina ei ole helppoa erottaa nälkäitkua ja ilmavaivasta johtuvaa. Varsinkin mulla on hankaluuksia erottaa näitä kahta, miehellä ei niinkään. Kun huudon syy on kysymysmerkki, koitan tarkkailla näitä kahta: ensinnäkin, hamuileeko poika, kun pidän sitä esim. olalla, ja toiseksi, jos itku helpottaa jossain asennossa, mutta alkaa taas kohta, saattaa kyseessä olla ilmavaivat.
Neuvolassa mitattiin maanantaina paino, joka oli (kolmen viikon iässä) 3,8kg. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä  (perjantaina)paino ei ollut noussut ihan riittävästi, mutta viikonlopun aikana painoa oli tullut sellaiset 300g lisää. Loppuraskauden tiheät neuvolakäynnit tuntui musta usein aivan turhilta, kun ei ollut mitään kysyttävää, mutta nyt lapsen kanssa on ihanaa, että me käydään siellä viikon välein. On koko ajan jotain uutta kysyttävää ja me saadaan hyviä neuvoja.
Nyt kun mies palasi kahden viikon isyysloman jälkeen takaisin töihin, me jäätiin kaksin kotiin pojan kanssa. Välillä tuntuu, että kun on kuunnellut poitsun huutoa monta tuntia putkeen(siitä tulee muuten armoton migreenipäänsärky! Onneksi on korvatulpat!!), eikä edes tiedä, miksi hän huutaa, loppupäivästä ei tee mieli edes ottaa huutavaa lasta syliin, vaan antaa mieluummin miehen hoitaa. Tai juuri kun on saanut lapsen nukkumaan monen tunnin itkun jälkeen, sitä vaan toivoo, että hän ei heräisi pitkään aikaan. Näistä ajatuksista ja tuntemuksista tulee itselle paha mieli, mutta yleensä tunteet hälvenee, kun pääsee yöllä nukkumaan. Se kun vauva itkee pitkään, enkä tiedä syytä siihen, ottaa todella, todella paljon voimille.

Nyt meillä on myös pappi ja ristiäispäivä varattuna syyskuun viimeiselle päivälle. Me aiotaan pitää kastejuhla kotona, ihan pienellä porukalla. Meille tulee about 15 henkilöä, ja tarjoilut hoidetaan itse (kuinkas muutenkaan). Kastepuku on miehen vanha, ja sen on tehnyt miehen edesmennyt isoäiti. Kastemalja saadaan mun enolta lainaan. Näillä mennään :)

Omasta voinnista noin muuten, tikit suli pois siinä kahden ja kolmen viikon välissä, ja jälkivuoto vetelee viimeisiään. Enää tarvitsee käyttää vain pikkuhousunsuojaa. Miehen isyysloman aikana tehtiin paljon vaunulenkkejä ja testattiin rintareppua. Yksi pidempi matka ollaan tehty Porkkalanniemeen kun poika oli päivää vaille kolme viikkoa. Käveltiin pari kilometriä poika rintarepussa, syötiin eväät ja lähdettiin takaisin autolle. Matkaan meni koko päivä, kun jouduttiin aina pysähtymään imetysten ajaksi. Yksi imetyskerta kestää jotain 30-50minuutin väliltä.
Heti synnytyksen jälkeen ei tehnyt mieli seksiä, mutta kaksi viikkoa synnytyksestä uskaltauduimme kokeilemaan varovasti. Onhan se vähän erilaista, kun täytyy huolehtia ehkäisystä(jota en itse meinaa koskaan muistaa :D), mun alapää(ja vatsa+rinnat) on jokseenkin erinäköinen kun ennen, ja kaikki täytyy hoitaa nopeasti, ettei vauva ehdi heräämään. On ollut kuitenkin huojentavaa huomata, että mies haluaa mua edelleen, eikä synnytys ja raskauden tekemät muutokset ole vaikuttaneet tähän :) Mies sanoikin viime kerralla, kun kortsu meni väärin päin, että ei häntä haittaisi, vaikka heti tulisi toinen muksu! :) Vaikka odotusaikana oli vahvasti sitä mieltä, että tämä jää meidän ensimmäiseksi ja viimeiseksi :D Myös mun mielestä olisi ihanaa olla taas raskaana, mutta siinä ei kyllä oltaisi mietitty kaikkea ihan loppuun asti, kun mä oksentelisin päivät pitkät ja joutuisin samalla hoitamaan yksin pientä vauvaa. Kaikki valvomiset olis paljon rankempia, kun alkuraskaudessa väsyttäisi muutenkin paljon ja niin edelleen... Että jos eletään vaikka puoli vuotta eteenpäin, ja katsotaan sitten, mikä on tilanne (rahallisesti ja muutenkin).

Nyt toi poika alkaa heräilemään, täytyy mennä :D Tästä tuli aika sekava postaus, mutta sen siitä saa, kun ei päivittele pitkään aikaan!

Synnytyskertomus

Täällä ollaan välillä niin kiinni vauvassa, että ei ehdi edes ajatella koneen avaamista.. Tai jos on aikaa, niin ei ensimmäisenä tule mieleen, että päivittäisinpä blogia :D Nyt kuitenkin poika nukkuu, ja mä voisin muistella, miten se synnytys taas menikään...

Perjantaina kävin näytillä äitipolilla verisen vuodon takia, mutta se oli kuulemma normaalia. Tarkastuksessa kohdunkaula oli jo hyvin lyhentynyt, ja niinpä avittaakseni vauvan laskeutumista, kävelin paljon koko viikonloppuna.
Sitten maanantaiaamuna kello seitsemältä heräsin, kun vatsa meni sekaisin. Samaan aikaan alkoi menkkamaiset supistukset. Siinä sitten istuin pöntöllä kun vatsa kramppasi. Tätä kesti muutama tunti, niin kauan kun suoli oli tyhjentynyt kokonaan (mulle hyvin tyypillistä... ajattelinkin, että mä en ainakaan mitään peräruiskeita tarvitse synnyttämään lähtiessä, kun vatsa menee kuitenkin sekaisin...). Kyselin äitipolilta, että voiskohan tämä nyt olla synnytyssupistelua vai mitä? Sieltä sanottiin, että mitä luultavimmin, ja saa tulla koska vaan näytille, jos tulee huono olo tms. Soittelin miehelle kasin jälkeen, että saattaa olla, että nämä on nyt niitä supistuksia. Mies on töissä toisessa kaupungissa, ja pikku hiljaa alkoi tuntua siltä, että ehkä hänen olisi hyvä tulla kotiin, varmuuden vuoksi. Istuin aamun koneella blogeja lueskellen ja kynsiä lakkaillen. Supistukset oli mulle aivan normaaleja menkkakipuja, ei mitään pahoja. Niitä tuli aika harvakseltaan, ja ne kesti suht vähän aikaa, joten oli oikein hyvin kestettävissä. Pikku hiljaa mua alkoi myös oksettaa supistuksen tullessa, ja siitä tunnin sisään päätin, että ehkä on parempi lähteä sairaalaan, jos oikeesti alkaa sattua enemmän ja oksennus tulee (myös hyvin tyypillistä mulle.. Melkein joka kuukautisten aikaan kipu on niin kovaa, että se saa mut oksentamaan..). Niinpä siis yhden jälkeen lähdettiin sairaalaan. Ilma oli ihanan aurinkoinen ja lämmin, kun ajoimme sairaalalle. Tällä kertaa automatkan aikana ei itkettänyt eikä jännittänyt ollenkaan.
Pääsin heti käyrille, ja makuuasennossa oli tosi paha olla, kun uusi supistus tuli. Aikaisemmin olin kestänyt ne ihan hyvin, kun vaan pääsin seisomaan, mutta eihän siinä tilanteessa päässyt, tietenkään... Seuraavaksi vanhempi naiskätilö teki sisätutkimuksen. Ajattelin, että varmaan oon jotain 2cm auki ja lähdetään kohta kotiin, mutta olin jo 4-5cm auki! Siitä sitten vaatteita vaihtamaan ja synnytyssaliin. Kerroin toiveistani, että haluan olla ilman kipulääkkeitä, jos vaan mahdollista. Tai ainakaan en halua heti ensimmäisenä epiduraalia. Ja jos vaan olisi mahdollista, haluaisin heti ammeeseen. Siispä pääsimme ammehuoneeseen. Juuri kun olin menossa ammeeseen, lapsivettä alkoi tihuttaa. Sain kuitenkin luvan mennä kylpyyn. Mies laittoi mun cd:n soimaan (Laitan tähän biisin muistoksi itselleni :) Aina, kun kuulen jonkun laulun tuolta cd:ltä, tulee ensimmäisenä synnytys mieleen :)), ja me pelattiin Trivial Pursuitia aikaa tappaaksemme. Ammeessa supistukset ei tuntuneet yhtään! Välillä piti vähän asentoa muutella tai hengittää syvään, mutta muuten olin oikein positiivisesti yllättynyt, kuinka hyvin kivut lähti.







En enää muista tarkkaan, olinko ammeessa tunnin vai kaksi, mutta jotain siltä väliltä. Nousin pois, kun kätilö halusi tehdä uuden sisätutkimuksen. Kello oli siis jotain kolmen ja neljän välissä, ja olin 7cm auki. Kätilö avitti loputkin lapsivedet ulos, ja samalla hetkellä ne kovat supparit vasta alkoikin! Kun olin tähän asti ollut ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, supistukset oli tosi kovia. Ne tuntui kuitenkin vain alavatsassa, ja säteili hieman selkään. Olin odottanut koko kropan valtaavaa polttavaa kipua, mutta en tuntenut sellaista koko synnytyksen aikana! :O Halusin kuitenkin jotain kipulääkettä, ja kätilö ehdotti kohdunkaulanpuudutusta. Sen laitto ehkä hieman nipisteli, mutta ei silti sattunut paljoa. Sain vielä lisäksi spinaalipuudutteen selkään. Mun mielestä kohdunkaulanpuudutus sattui enemmän näistä kahdesta. Kumpikaan ei heti auttanut, ja kestin supistukset paremmin seisaaltaan. Roikuin miehen kaulassa ja hän antoi mehua, koska mulla oli koko ajan kauhee jano :D Supistukset oli tässä vaiheessa tosi lyhyitä, mutta tujakoita. Onneksi tämän kovempaa kipua mun ei tarvinnut tuntea loppusynnytyksen aikana, kun puudutteet alkoi toimia. Spinaalin sivuvaikutuksena jalat alkoi tärisemään ihan hervottomasti. Makasin aika kauan sängyssä, kun tuntui, että jalat oli voimattomat. Kätilö tyhjensi rakon katetrilla. Pian sain alkaa kevyesti ponnistamaan supistuksen aikana. Mies painoi peukalon ja etusormen välissä olevaa akupistettä, ja minä ponnistelin. Kipu helpotti mukavasti näin.
Enää en ole kellonajoista kovin selvillä, mutta siinä kuuden aikaan suunnilleen kätilö ehdotti, että nousisin vähäksi aikaa pystyyn, että vauva laskeutuisi enemmän ja syntyisi ennen kuin puudutteet lakkaavat. Kokeilin muutaman kerran kevyesti ponnistaa kyykyssä, kun mies piteli kainaloista. En voinut kauaa seisoa, kun jalat oli niin voimattoman tuntuiset, että mieluummin makaisin sängyssä.
Papereihin oli kirjattu ponnistusvaiheen alkaneeksi puoli seitsemältä. En vaan aluksi tajunnut, että nyt saan luvan ponnistaa kunnolla, vaan yhä edelleen ponnistelin kevyesti ja säästelin voimia. Sitten jossain vaiheessa tajusin, että hei, nyt pitäis kai jo ponnistaa oikeesti, ja sit ryhdyttiin tositoimiin :D Vauvan jalat oli ikävästi mun kyljissä, kun ponnistin puoli-istuvassa, ja kokeiltiin välillä kyljellään. Lopulta halusin takaisin puoli-istuvaan asentoon, kun kyljellään ei ollut yhtään sen parempi (ja minä kun nimenomaan en halunnut synnyttää puoli-istuvassa.. noh, pääsin kuitenkin kokeilemaan muitakin asentoja..). Taisin tässä vaiheessa saada oksitosiiniakin vauhdittamaan supistuksia. En tuntenut mitään kipua, vaan ponnistin lähinnä silloin, kun tunsin enemmän painetta. Loppua kohden supistukset oli niin lyhyitä ja niitä tuli tosi tiuhaan, että multa meinas vähän happi loppua kesken. Olis tehnyt mieli pitää minuutin hengähdystauko välissä, mutta ei onnistunut :D Pään syntyessä taisi paikat hieman revetä, ja pari tikkiä ommeltiin emättimeen ja välilihaan. Kun muu vartalo syntyi, tuntui ihan siltä, kun joku olis lyöny mua mahaan ja siitä olis lähteny ilmat pihalle, oli epämukavan tuntuista. Puolen tunnin ponnistusvaiheen jälkeen meille syntyi ihana poika klo 19:00! Hän sai pisteitä kokonaiset 10/10.
Jälkeiset syntyi oksitosiinitipan kanssa kymmenen minuuttia myöhemmin, ja synnytyksen koko kestoksi kirjattiin 12h 10min. Sain pojan heti rinnalle, ja se huusi ihan koko ajan. Olin tosi hämilläni, enkä osannut rauhoitella häntä ollenkaan :D Itkin vain onnesta ja helpotuksesta. Odotusaikana olin kuvitellut, millainen meidän lapsi olisi, ja suureksi ilokseni voin sanoa, että hän näyttää paljolti siltä, mitä olin kuvitellut :D Paljon tukkaa, ja mun nenä <3
Kun yritin imettää ensimmäistä kertaa, poika ei saanut otetta ilman rintakumia. Aika hyvin se siitä lähti kumin kanssa, ja imuotekin on ollut hyvä.
Joimme onnittelukaakaot ja -lasit salissa, ja kymmenen jälkeen pääsin vuodeosastolle. Olin sen verran väsynyt, että annoin pojan vauvalaan yöksi. Aluksi oli tosi hankalaa käydä vessassa, kun tuntui, etten osannut enää pissata! Yö meni koko ajan vessassa ravatessa, ja sain vasta aamulla rakon kunnolla tyhjentymään. En ollut kuullutkaan moisesta, joten en osannut varautua tällaiseen ollenkaan!

Kaikenkaikkiaan synnytyksestä jäi aivan ihana muisto! Olen ehkä hieman pessimistinen, ja olin ennalta varautunut kolme vuorokautta kestävään synnytykseen, ja miljoona kertaa menkkakipuja kovempaan kipuun. Kumpikaan ei toteutunut, ja voisin jopa väittää, että olisin kestänyt vielä vähän kovempaakin kipua. Luulin, että tällaisia synnytyskertomuksia ei oikeasti ole olemassakaan, näin helppoa se ei voi olla. Onneksi kuitenkin olin väärässä :)

Pieni herra muutti taloon

Blogihiljaisuuteen on ollut syynsä... Meille nimittäin syntyi poika raskausviikolla 38+5, 13.8. klo 19:00!
Painoa oli 3360g ja pituutta 51cm. Täyden kympin poika ;)
Tämä äiti on aika väsynyt jatkuvista yöheräämisistä, kun vielä haetaan itkun syytä ja kaikki on uutta. Niinpä kirjoittelenkin synnytyksestä joskus, kun on aikaa, ja jaksan. Sen verran voin kertoa, että kaikki meni todella hienosti, ja mulle jäi (ihme kyllä) todella positiivinen muisto synnytyksestä :)

Vielä kerran äitipolille..

Toivoin kuukausi sitten, että palaisin seuraavan kerran äitipolille sitten kun synnytys käynnistyy, mutta toisin kävi.
Eilen aamulla vessakäynnin yhteydessä huomasin paljon veristä limaa. Voihan se olla vähän verisempi limatulppakin, ajattelin, mutta soitin sairaalaan. Tuli vaan niin elävästi mieleen ne alkuraskauden verenvuodot, että en viitsinyt vähätellä asiaa.
Lääkäri ultrasi ensin mahan päältä, ja katsoi, ettei istukassa ole vikaa. Sen jälkeen hän katsoi vielä alakautta, ettei mitään hematoomaa ole, joka löydettiin raskauden alussa. Kaikki oli kunnossa, ja hän sanoi, että vuoto taitaa olla ihan normaalia. Pojan painoarvioksi saimme 3100-3200g. Kohdunkaulaa oli jäljellä enää 1cm ja olin sormelle väljästi auki (mitä se "väljästi" tässä sitten tarkoittaakaan..). Arvelinkin, että tässä ollaan edetty, koska viimepäivinä on ollut ikävää menkkajomotusta selän ja vatsan puolella.
Loppupäivästä ei enää tullut verta, mutta tänä aamuna taas tuli. Ota tästä nyt sitten selvää, onko merkki lähestyvästä synnytyksestä, ja onko normaalia vai ei? Mun iphonen pregnancy tracker tiesi kertoa lähestyvän synnytyksen merkeiksi lapsiveden menon, mutta myös ripulin ja pahoinvoinnin. Lievää pahoinvointia on kyllä ollut jo viikon päivät, ei muuta.

Olo on aika kurja, jos joutuu vaan istumaan koko päivän. Tänäänkin olen kävellyt ensin kolme tuntia kaupungilla, ja sitten vielä illalla tehtiin miehen kanssa kahden tunnin lenkki. Eteneminen on hidasta, mutta pystyasennossa liitoskivut ei vaivaa, ja olo on paljon parempi. Heti, kun menen makaamaan, kivut alkaa heti, ja asentoakin on hankala vaihtaa.
Supistukset on muuttaneet muotoaan kurkkua kuristavista miedompiin. Niitä tulee enemmän juuri kävellessä, ja silloin yleensä tekee mieli pysähtyä, koska kävely tuntuu epämukavalta, vaikkei supistukset tee yhtään kipeää.

Näillä mennään ja kovasti jo odotan, että pääsis näkemään pikkuisen :)


Cinnamonroll girl ja kulta 38+3 <3